Kummasti tuo aika kulkee ja elämä siinä samassa. Viime kirjoituksista on jo pitkän pitkä aika, mut kyllä tääl puuskutetaan eteenpäin milloin milläki vauhdilla.
Luin tuossa aikani kuluksi vanhoja tekstejä ja tuntuu kuin voisi kirjoitella niitä samoin sanoin jälleen. Onkohan mun elämä oikea noidankehä?
Viime kuukaudet ovat olleet oman elämän suhteen kunnon vuoristorataa, välillä menty kovaa alas ja sitten hitaasti noustu taas ylös, mutta ihan tasaista kyytiä ei kyllä ole eteen tullut. Kaiken kukkuraksi taloon muutti viime torstaina pieni coton-pentu Frank Bruno. Harva ystävä uskalsi ihan ääneen lausua ihmettelynsä tuosta pennun tulosta tähän elämäntilanteeseen, mutta mähän oon just tällänen, joka kulkee enemmän fiilispohjalta kun järjen kanssa. Ei aina ehkä fiksuinta, mut tuleehan elettyä sen sijaan että jahkailee puolet elämästään. Ja taas tullut useampikin muistutus elämän rajallisuudesta ja siitä että aikaa ei tosiaan ole loputtomasti tällä tantereella tallustaa ja elää, joten otetaan kaikki irti! Luotan niin siihen, että kaikki kyllä järkkääntyy tavalla tai toisella, hyvällä tai vähemmän hyvällä tavalla, mutta järjestyy kuitenkin. :) Positiivisuus kunniaan siis tässäkin!
No jokatapauksessa mun päivät menee ny niin, että itteni lisäksi on muistettava raahata tuo pennun vilperttikin töihin. Onpahan aktiivisia työpäiviä ainaki! Ja vaikka yritänki välttää hirveää hoivahysteriaa niin kyllähä tuon ruskeat, tapittavat silmät ainaki sydämen on vieny! :) Oon kuitenkin onnistunu hyvin pitää kuria yllä, koska kyllähä tuo Bruno on alkanu hoksaa kaikkea kivaa jekkuilua jo, mutta hienosti tottelee kun vaa ite malttaa olla jämäkkä oikeissa kohissa. Ja viehä tuo ajatuksia välillä (siis 85% ajasta) muuhunki ku oman elämän ongelmien pyörittelyyn. Ei ne ongelmat ihan vaan pohtimalla mihkää häviä niin annetaan niilleki vaik joku joulurauhan tapanen tähä väliin...
Tekisi mieli itekin nukahtaa tuohon jalkojen vierestä kuuluvaan tasaiseen tuhinaan.
