Niin katoavaa on voimat ihmisen...

Välillä mietin pitääkö elämän olla näin hankalan oloista jo näin nuorena? Ei mun elämä siis oo pelkästää mitenkään hankalaa, vaan tarkoitan, että pitääkö sitä olla nähny jo näin paljon tähän mennessä?

Olen ottanut tähänkin positiivisen asenteen... Vastoinkäymiset jättävät jälkensä niinkuin elämä yleensäkin, sehän se pointti onkin. Niistä voi joko ottaa opikseen tai sitten jäädä maahan makaamaan. Oon valinnut tuon ensimmäisen vaihtoehdon. Tai onhan asioita, jotka toistuvat ja silti ei riitä kanttia tai voimia toimia niinkuin olisi parasta, mutta pääsääntösesti kuitenkin oon ottanut opikseni. Ajattelen, että jos olen selvinnyt jo tuosta kaikesta niin miksen selviäisi tulevaisuudessakin elämässä. Helpompaa minulla on kuin monella muulla, jotka eivät ole kohdanneet elämässään vielä todellisia vastoinkäymisiä. He joutuvat vasta opettelemaan niiden kohtaamista ja käsittelyä, minä tiedän jo miltä ne tuntuvat ja miten niistä voi päästä eteenpäin.

Positiivisesta asenteesta huolimatta välillä taivaanranta mustuu mullakin. Tuntuu ettei sitä aina jaksa olla vahva ja kova, joka kestää mitä vaan. Kai sitä jotenkin on kehittänyt omat puolustusmekanismit kaiken koetun jälkeen, mutta niistä eroon pääseminen ei olekaan mikään pikku juttu. Yritän ja haluan olla tavallinen haavoittuvainen ihminen, avoinna elämälle, sen haavoille ja hymyille. Ei olekaan niin helppoa kuin luulisi! Kun on tottunut olemaan kaiken kestävä supertyyppi niin haavoittuvaisena olentona oleminen ottaakin yllättävän koville. Silti haluaisin välillä olla vain ihan perustyyppi ilman plkoa siitä, että satuttaa itsensä. Kaipaan niin sitä, että joku ottaisi mut vuorostaan kainaloon ja pitäisi huolta musta, tekisi oloni turvalliseksi juuri siinä hetkessä.

Olotilat vaihtelee kuin vaa'an punnituskupit. Välillä on niin vahva ja itsevarma olo ja sitten taas kaipaa niin sitä kainaloa, johon käpertyä, sitä turvallisuuden tunnetta nykyhetkestä. Mutta kaikesta huolimatta eteenpäin mennään ja katsotaan avoimin mielin mitä elämä tuo tullessaan. Enemmän tai vähemmän hymyssä suin! :)

"Elämä on elämisä varten, ei varmistamista varten"

Otsikko on lainaus Tommy Hellstenin tekstistä. Eräs tärkeä ihminen kerran ehdotti tai suositteli hänen teoksiaan, kun ymmärsi kuinka paljon mä tosiaan painiskelen elämän isojen asioiden kanssa. Täytyy myöntää hänen olleen (jälleen kerran) oikeassa, vaikken jossain vaiheessa sitä halunnutkaan myöntää. Inhoan niin sitä, kun joku tietää paremmin mun asioista tai osaa neuvoa mua...no kyllähän mä sitä arvostan ja tykkäänkin siitä, mutta perus kapinaluonteeni nyt vaan haluaa olla vastaan välillä (aina!). :)

Oon huomanut, että kirjoitan enemmän silloin kun elämässä on menossa joku suuri muutos, murros. Joka ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kun pohdiskelen niin ettei kaikki olisi silloin hyvin, mä oon sellanen pohdiskeleva luonne ja pohdiskelen asioita oli sitten oma elämä missä tilanteessa tahansa. Mun ajatukset menee ihan laidasta laitaan, mikä ei ole mikään merkki siitä etten uskoisi oikeen mihinkään. Mä uskon moneenkiin asiaan. Mä elän tunteella ja uskon siihen enemmän ku järkeen. Tunne tekee onnelliseksi ei järki. Ehkä siks pohdiskelenki ja vertaan erinäkökulmia vaikka tiedänki, etten kuitenkaan toimi niiden mukaan vaan niin kuin tuntuu hyvältä. Mä pohdin ja kyseenalaistan, mutta silti uskon vakaasti omaan tunteeseen ja sen mukaan elän.

Yritän ehkä selittää sitä, ettei mun pohdiskelut ja kyseenalaistamiset oo piikki tai mikään epäluottamuslause välttämättä. Tietenkin on asioita, joita pohdin juuri luotettavuuden ja oikeudenmukaisuuden takia, mutta ei kuitenkaan koko elämä. Tää kaikki tuli varmaan mieleen, kun eräs ihminen tajusi tän mun pohdiskelevan ja kyseenalaistavan luonteeni ja varoitti minua tekemästä niin nykyisessä uudessa ihmissuhteesani. En tee siis niin, tai ehkä vähän välillä mutta se ei tarkoita etten olisi täysin mielin ja sydämin mukana jutussa! ;) Ja se kai on ihan luonnollista näin uuden ihmisen kanssa muutenkin, ennen kuin tosiaan tuntee toisen...niin no siitä myöhemmin!

Päiväksi luvassa auringonpaistetta, sadetta, myrskyä, tyyntä, aurinkoa...

Olipas pitkästä aikaa oikein hyvänolon aamu. Väsytti nousta, mutta mieli oli kuitenkin pirteä ja onnellinen. Niillä siis kohti työpäivää. Päätinkin, etten edes ala murehtia mitään tänään...korkeintaan asumista.

Noh, työmatka ja aikaa ajatella...Olisiko taas ehkä jokin radiosta soiva biisi saanut ajatukset lentoon...kenties. Ja sitten sitä jo ahdistikin kaikki! Olo oli kuin lyttyyn nuijitulla, todella ahdistava ja pelottava. Muistan tasan kerran samanlaisen olon...ja sitä kun ei saanut purettua niin ei asiat ainakaan parempaan päin lähteneet menemään. Nyt ehkä viisastuneena päätin, että mun on pakko saada asia selvitettyä. Liian arvokasta ja tärkeää on pelissä, vaarassa kadota jos en hoida asiaa pois mieltäni vaivaamasta.

Omista asioista puhuminen ei ole vahvimpia alueitani parisuhteessa ja siksikin asia oli vaikea ottaa esiin. Varsinkin kun pystyin kuvittelemaan miltä asia toisesta osapuolesta ehkä näytti ja kuinka pihalla hän ehkä saattaisi olla taas näistä naismaailman seikkailuista. Okei ei kyse ollut ehkä pelkästään sukupuolikysymyksestä vaan ihan oikeasti mua vaivaamasta asiasta. No mähän yritin taas saada puettua päässä lentäviä ajatuksiani sanoiksi...ei helppoa enkä tainnut siinä hirveän hyvin onnistuakaan. No mutta pääasia, että sain sen ulos. Tietenkin reaktiot oli...noh sanoisiko aika voimakkaita. Ymmärrettävää täysin. No kyyneleitten ja asian puinnin jälkeen olo oli parempi asian tiimoilta. Tosin sitten tuli paha mieli toiselle aiheutetusta huonosta olosta ja "vitutuksesta". Mutta ehkä parempi näin kuin että asia olisi jäänyt hautumaan vain päähäni.

Probleema johtui kaiketikin suurimmaksi osaksi väärin ymmärretyistä ja tulkituista asioista. Kaksi uutta ihmistä uudessa suhteessa eikä täysin ehkä hallita tai mä en hallitse ajatuksiani ja tulkintojani toisesta... Puhuminen olisi aika oiva neuvo, joten ehkä nyt oikeasti otan itseäni ainakin niskasta kiinni puhumisen suhteen, koska silloin moni asia helpottuu paljon eikä tarvitse turhaa hermoilla meikäläisenkään tässä...ei oo nimittäin mukava piirre itessäni. Inhoan sitä vähintääkin yhtä paljon mussa kuin muutkin! Mutta ehkä tämä uusi peräänantamaton asenteeni on sitten hyväksi tässäkin.

En ehkä osannut hoitaa asiaa oikealla tavalla, mutta en ainakaan jättänyt sitä enää märehdittäväksi. Olo helpottui todella paljon ja yllättävän helposti mieli piristyikin... <3 <3

Joskus siinä palaa,mut se riski kannattaa ottaa...

Tänäänhän tuntuu tulevan tekstiä...laadusta en kyllä sitten menekään takuuseen. Kai se on kun on liikaa aikaa ajatella. Ja kaiken ajattelun tulos sitten...niin...enpä taida enääi tsekään pysyä mukana tai tietää mikä mättää, jos nyt sitten mikään mättääkään edes. Tai siis muu kuin minä ja menneisyyteni.

Jossain vaiheessa tuntui niin helpolta uuden elämän aloittaminen, kevyeltä. Ehkä uuden elämän, mutta uusi parisuhde taitaakin sitten olla oma juttunsa. Pitäisi vaan osata ajatella sitä tosiaankin uutena suhteena, uutena valloittavana ihmisenä, jonka päätarkoitus tuskin on satuttaa. Ei tietenkään aivan sinisilmäisesti pidä näin ajatella, mutta pitäisi muistaa, että ei sitä uutta ihmistä pidä rangaista muiden teoista. Helppoa sanoa. Ehkä se vain on, kun tarpeeksi saa turpaansa niin sitä ei ole niin helppo unohtaa. En halua enkä aio velloa siinä paskassa, jota päälleni oon saanut, mutta kyllä se vaikuttaa. Enkä ajattele, että kaikki sitten on yhtä paskoja ja suhteet tuhoon tuomittuja. Toivon, että saisin sen toisenkin osapuolen ymmärtämään, etten halua häntä syyllistää tai loukata, että tosiaankin haluan unohtaa ja päästä yli peloista, mutta se ehkä vaatii myös ymmärrystä ja tietynlaista kannustusta toiseltakin.

Olen oikeasti törmännyt loistavaan persoonaan kaikin puolin. Tuntuu aivan uudelta, jännittävältä, pelottavalta, hauskalta ja onnelliselta. Paitsi ne pelot. Mutta jos nyt yrittäisi ainakin hetkeksi ne unohtaa ja keskittyä nykyhetkeen. Nykyhetkeen, jossa kaikki on hyvin ja jossa mä kunnioitan ennen kaikkea itseäni ja menen rohkein mielin eteenpäin ja otan kaikesta kaiken irti!

"Kyl sä sit tiedät kun löydät sen johon haluat uskoa. Joskus siinä palaa, mut se riski mun mielest kannattaa ottaa. Sä oot nähny paljo hyvää ja pahaa sun elämäs, sun pitää vaan uskoa sun omaan tunteeseen. Sä oot hieno ihminen ja ansaitset vierees jotain tosi hyvää, muista se aina"

Tuota viestiä luen heikkoina, yksinäisinä ja pelottavina hetkinä. Se kannustaa ja kantaa eteenpäin. Etenkin tuo, että tietenkin aina voi polttaa siipensä, mutta jos se tuntuu sen arvoiselta se riski kannattaa ottaa. Niin, elämä on riskejä. Sehän se suola onkin ja kun onhyviä ystäviä ympärillä nostamassa tarvittaessa pystyyn niin ei kun ylös vaan ja eteenpäin!

Kauankohan sitä on tullut taas täälläkin hilluttua, jospa sitä keskittyisi taas tähän reaalimaailman puoleen...

parisuhdetta...

PERKELE VITTU SAATANA VITTU PERKELE!

Life is Life

Onko kenellekää olemassa sitä oikeaa? Onko vain ihmisiä, jotka löytävät rinnalleen ihmisen, jonka kanssa homma toimii ja joka on tyyppinä sellainen, että yhteiselo toimii?

Itse en usko siihen yhteen oikeaan. Uskon enemmän siihen kemioiden ja tarpeiden kohtaamiseen elämässä. Siis en ole mikään monien liittojen kannattajakaa, uskon siihen, että yksi avioliitto mulle tässä elämässä kiitos. Vieläpä hyvä ja onnellinen sellainen suhde seikkailujen jälkeen.

Nyt sitä itseasiassa ajatteleeki et perkeleen aiemmat suhteet! Tuntuu, että ei niistä oo ollu ku harmia. Tietenkinhän niistä on oppinut, mutta nyt tuntuu, että haamuja vaan jäänyt. Luulin ne eksyttäneeni, mutta ei niin ei... No eihän se yksin haamuista ole kiinni tämä ärsytykseni, ahdistukseni kaikkine variaatioineen. Tottakai uusi kumppani tuo mukanaan myös oman panostuksen ja lastinsa suhteeseen omine haamuineen.

Tuntuu välillä niin raskaalta ja väsyttävältä rakentaa sitä luottamusta ja kunnioitusta jotka suhteessa pitää olla, siis PITÄÄ. Mutta sitten ihmettelenkin, että pitääkö sitä kunnioitustakin rakentaa? Eikö se pitäisi olla itsestään selvää normaalissa suhteessa? Pitää ja onneksi niin myös usein onkin. Mutta onhan se niinkin, että molemmat noista pitää molempien osapuolien ansaitakin jollain tavalla.

Kierrättelenköhän mä liikaa näitä asioita päässäni? EHDOTTOMASTI! Mutta olen kyllä tullut myös siihen tulokseen siskojen ja ystäven kanssa jutellessa, että miehet ja naiset todella ovat erilaisia. Siis todella. Ei miehet edes tajua aina, miltä niiden teot vaikuttaa ja näyttää meistä naisista. En ole mikään feministikään silti vaan ainoastaan ärsyttää tämä meidän naisten tapa ajatella ja analysoida kaikkea. Todellakin haluaisin välillä osata ajatella kuin mies! Miehillä siis on niin paljon helpompaa kaikki! :D

Mitähän mun loppupelissä pitikään tässä käsitellä...? Taisi ajatukset taas seota ja asiat lähteä raiteiltaan...Naiset...

Oikea höyryveturi...

Jotenkin tuntuu, että mun elämässä ei oo ku kaks vaihtoehtoa; joko on tai off. Joko ei tapahdu oikeen mitään tai sitten mennään täysillä kierroksilla eteenpäin. En kyllä muista, koska olisi ollut sellaista tyyntä ja seesteistä. Ehkä se on myös mun luonteessa. Kaipaan välillä täyttä rauhaa ja yksinäisyyttä, mutta sitten taas pitääkin tehdä ja olla menossa. En osaa kauaa vaan olla, kaipaan seuraa ja ohjelmaa, ei sen tarvi olla mitään ihmeellistä, kunhan jotain on.

Välillä tulee kuitenkin ahdistus. Asiat ja elämä ottavat veronsa höyrypäisestä arjesta. Tulee stoppi ja pitää pysähtyä kelailemaan, että missä sitä oikein ollaan ja mihin menossa. Teen kyllä usein päätökset äkkipikaisesti (vaa'an omaisesti äkkipikaisesti siis...eipäs-juupas-leikin jälkeen siis), mutta harvoin tulee kuitenkaan katumusta. Tosin yksi mottoni onkin, että turha katua ja miettiä sellaista, mitä ei voi muuttaa enää. Ota opiksi, mutta älä jää vellomaan asiaan. Ratkasut, isot ja pienet menee mulla järki-tunteet -akselilla varmaan silleen 30-70 prosenteilla. Jotenkin vaan tuntuu, että vaikkakin jokin asia olisi järkevämpi näin, mutta tunnepuolella toisin niin kuuntelen tunteita, koska tunteet on niin vahvasti mukana onnellisuudessa ja sitä mä haluan. Mä haluan olla onnellinen, arjen onnellinen. :)

Menneisyyden varjot

Sitä luulee helposti aloittavansa uuden elämän uusine tuulineen ja jättävänsä vanhat varjot taakseen. Tosiaankin varjot...varjot seuraavat valitettavan pitkään mukana jos ei niitä ole karistanut huolella muualle. Ja vaikka olisikin tai ainakin luullut tehneensä niin, niin on mukava huomata uusissa ihmissuhdetilanteissa niiden olevan jälleen läsnä. Myös oma ajattelumalli palaa liiankin helposti vanhaan muottiin ja vanhojen tilanteiden mukainen toiminta tai reaktiot ovat helposti samat, vaikka ihmiset ja asiat ovat eri.


Positiivisita ja toiveikasta on kuitenkin se, että tajuaa näin tapahtuvan. Silloin on jo paljon helpompi korjata kurssia oikeaksi ja olla kevyemmin mielin ja asentein. Tuntuu että paljon vaikeaa ja väärää on tapahtunut, mutta silti en varmastikaan haluaisi kaikkea muuttaa, sillä niiden kautta on myös oppinut paljon muista, elämästä ja ennen kaikkea itsestä.



Kaikkia varjoja ei varmastikaan kannata edes unohtaa, sillä monet sisältävät varmastikin hyviä oppeja. Kannattaa kuitenkin miettiä, mitkä ovat niitä säilyttämisen arvoisia ja mitkä taas turhia taakkoja ja itsesuojelun liioittelua, muutoin saattaa löytää itsensä liiankin tutuista tilanteista aivan turhaan.

Muutosta Muutosta...

Pitkä aika mennyt ja paljon tapahtunut. Tunteiden suhteen on käyty läpi varmaan kaikki mahdollinen ja mahdotonkin. Parisuhde joutui myrskyn silmään ja repiytyi riekaleiksi, jotka muuttuivat kauniiksi vapaudestaan nauttiviksi perhosiksi. Muutosketju ei missään nimessä ollut helpoimmasta päästä, mutta joka tapauksessa kasvattavaa ja ehdottomasti tie oikeaan suuntaan.

Uuden elämän alku, uusi koti, uusi elämä. Kaikki niin ihanan pelottavaa, odottavaa, toiveita täynnä.

Sitten todellisuus ja arki. Yllättävää. Ei ollenkaan niin pelottavaa tai vaikeaa kuin olisi voinut kuvitella. Ei katumusta, ei vanhaa suolaa vain ja ainoastaan uusi elämä, mutta vanhat virheet ja opit mukana, jotta voisi vaikka tilanteen tullen ottaa opikseen. On vapauttavaa elää itselleen ja kuunnella omia tarpeitaan ja ajatuksiaan rauhassa. Tehdä niin kuin parhaalta tuntuu, itsestä.

Vaikeat hetket tavoittavat kuitenkin aina, oli missä tahansa, yksin tai yhdessä, onnellisena tai vähemmän onnellisena. Ne voi kuitenkin kääntää edukseen ja käyttää niitä omaksi hyväkseen. Välillä on ihan hyvä kuitenkin vain olla ja rypeä niissä vaikeissa hetkissä, sekin on ihan kasvattavaa. Asiat näkee myös erilailla pienen välimatkan takaa ja ajan antaessa tehdä tehtäviään. Onkin rauhoittavaa huomata, että tehdyt päätökset tuntuvat oikeilta myös kauempaa katsottuna ja vaikeiden hetkienkin jälkeen. Asiaa tietenkin helpotti varmasti paljon se, että uusiin suuntiin pystyttiin lähtemään rauhaisissa tuulissa ilman katkeruutta tai vihaa. Uudet tuulet tuovat paljon ja varmasti myös ottavat omansa...