Kun on toisen ihmisen kanssa yhdessä monta vuotta, voi olla vaikea hahmottaa sitä rajaa, jonka ylittämisen jälkeen olisi kummallekin parempi,jos laskisi itsensä ja toisen menemään. Sitä pitää ehkä liikaakin kiinni toisesta ja samalla siitä turvallisuuden tunteesta, johon on toisen kanssa tottunut. Toisesta irtautuminen ja omille teille lähtö voi usein olla pelottavaa, vierasta epätodellista monen vuoden yhdesä olon jälkeen.
Mutta edelleen, missä se raja sitten kulkee? Jos tuntuu siltä, että riidat ja ongelmat kulkevat koko jan samaa rataa ja riitoja on koko ajan vain turhemmista asioista niin tarkoittaako se sitä, että on aika luovuttaa? Entä jos kyse onkin vain kahden ihmisen kasvamisesta yhdessä ja yhtä aikaa? Ei varmasti ole helppoa kasvaa aikuiseksi tai ihmisenä toisen kanssa yhtä aikaa. Mutta onko vaiva kuitenkin sen arvoinen? Palkitaanko uurastus jossain vaiheessa vai kuinka uurastusta parisuhde saa sitten olla?
Yleisesti ottaen nainen varmasti sietää kauemmin ja enemmän kuin miehet tai sitten he vain käsittävät asioita eri tavalla. Kun ollaan tarpeeksi siedetty ja kamppailtu niin voi olla todella vaikeaa saada suhde sille tasolle, jossa se on joskus ollut. On vaikeaa saada takaisin se luottamus, kunnioitus, pyyteetön rakkaus, himo...jota suhde joskus piti sisällään. On edettävä pienin askelin ja siltikin tulee usein tilanteita, joissa olisi helpompaa palata tuttuihin kaavoihin ja joissa vanhat kaavat tulevat itsestään esiin ja jolloin meri on huuhtonut pienten askelten jäljet takaisin kuohuihinsa. Kuinka monta kertaa tai kauan kannattaa yrittää vai onko mahdotonta saada pienistä askelista niin pitkää janaa, että sitä pystyisi seuraamaan loputtomiin ilman, että aallot huuhtovat jäljet yrityksistä meren uumeniin?
Entä jos tämä olisikin se elämämme rakkaus, mutta emme vain huomaa sitä juuri nyt? Tai entä jos uskottelemme tämän olevan se ja päästämme todellisen elämämme rakkauden livahtamaan karkuun?
