Päästetään toisemme menemään ja ehkä tyrkätään vähän vauhtia

Kun on toisen ihmisen kanssa yhdessä monta vuotta, voi olla vaikea hahmottaa sitä rajaa, jonka ylittämisen jälkeen olisi kummallekin parempi,jos laskisi itsensä ja toisen menemään. Sitä pitää ehkä liikaakin kiinni toisesta ja samalla siitä turvallisuuden tunteesta, johon on toisen kanssa tottunut. Toisesta irtautuminen ja omille teille lähtö voi usein olla pelottavaa, vierasta epätodellista monen vuoden yhdesä olon jälkeen.

Mutta edelleen, missä se raja sitten kulkee? Jos tuntuu siltä, että riidat ja ongelmat kulkevat koko jan samaa rataa ja riitoja on koko ajan vain turhemmista asioista niin tarkoittaako se sitä, että on aika luovuttaa? Entä jos kyse onkin vain kahden ihmisen kasvamisesta yhdessä ja yhtä aikaa? Ei varmasti ole helppoa kasvaa aikuiseksi tai ihmisenä toisen kanssa yhtä aikaa. Mutta onko vaiva kuitenkin sen arvoinen? Palkitaanko uurastus jossain vaiheessa vai kuinka uurastusta parisuhde saa sitten olla?

Yleisesti ottaen nainen varmasti sietää kauemmin ja enemmän kuin miehet tai sitten he vain käsittävät asioita eri tavalla. Kun ollaan tarpeeksi siedetty ja kamppailtu niin voi olla todella vaikeaa saada suhde sille tasolle, jossa se on joskus ollut. On vaikeaa saada takaisin se luottamus, kunnioitus, pyyteetön rakkaus, himo...jota suhde joskus piti sisällään. On edettävä pienin askelin ja siltikin tulee usein tilanteita, joissa olisi helpompaa palata tuttuihin kaavoihin ja joissa vanhat kaavat tulevat itsestään esiin ja jolloin meri on huuhtonut pienten askelten jäljet takaisin kuohuihinsa. Kuinka monta kertaa tai kauan kannattaa yrittää vai onko mahdotonta saada pienistä askelista niin pitkää janaa, että sitä pystyisi seuraamaan loputtomiin ilman, että aallot huuhtovat jäljet yrityksistä meren uumeniin?

Entä jos tämä olisikin se elämämme rakkaus, mutta emme vain huomaa sitä juuri nyt? Tai entä jos uskottelemme tämän olevan se ja päästämme todellisen elämämme rakkauden livahtamaan karkuun?

Kaikki heti nyt ja mulle...

Rakastaako ihminen toista ihmistä vai asioita joita voi kokea tai saavuttaa tuon toisen ihmisen kanssa? Onko asia joko tai vai sulautuneena yhdessä? Milloin ollaan väärällä tiellä rakkaudessa?

Ihminen asettaa kumppanilleen tietynlaisia kriteerejä, joiden perusteella kumppania ehkä valitaan. Mutta missä menee ihmisen ja omien unelmien tavoittelemisen raja? Jos ihminen on todella rakastettava, mutta laiska ja päämäärätiedoton ja samalla on aivan samanlainen ihminen varustettu ahkeruudella ja päämäärätietoisuudella niin mikä on SE, joka johtaa meidät todennäköisemmin valitseman jälkimmäisen vaihtoedon?

Olisiko niin, että parisuhde seuraa muun yhteiskunnan kehitystä, jossa ykköspaikasta taistelevat menestys, voitto, vahvuus, raha, parempana oleminen, hienot kulissit... Tärkeää tänä päivänä on se, miltä minä vaikutan suhteessa muihin, olenhan vähintääkin yhtä hyvä ja yhtä bling bling. Rakkaus jää turhan usein menestymisen tavoittelun jalkoihin. Kun nykyajan ihminen istuu yksinäisenä keinutuolissa 80-vuotiaana, mitä hänen päässään mahtaakaan liikkua? Kuinka paljon raha ja menestys silloin painaa, kun katsoo naapuripihalle, jossa mummo ja pappa nauttii tervehenkisten lastenlastensa riennoista samalla kun itse riutuu yksinäisenä rahakasassaan?

Miksi meidän on niin vaikeaa hyväksyä kumppania sellaisena kuin hän on? Miksi meitä ajaa tarve muuttaa toista enemmän itsemmelaiseksi? Välillä voisi pysähtyä miettimään, mikä minussa itsessä on vikana, kun en pysty olemaan onnellinen ja tasapainoinen hienon kumppanin rinnalla? Vai onko asia niin, että sitä onkin rakastanut niitä asioita kumppania enemmän? Jos niin Miksi?

Uudelleen ja uudelleen...ja vielä kerran

Ihmiset haluavat muuttaa itseään ja toisiaan. Useimmiten kuitenkin halu jää vain haluksi ja konkreettiset teot unohtuvat. Miksi? Mikä siinä on niin vaikeaa ottaa se ensimmäinen askel, toinen ja vielä kolmaskin? Jos oikeasti haluamme muuttaa itseämme tai elämäämme, niin miksi vain puhumme muttemme tee mitään enempää?

Ihminen päättää ottaa uuden suunnan elämässään. Jes, hienoa nyt kaikki muuttuu ja elämä muuttuu kauniimmaksi, paremmaksi tai mitä lienee, mutta muuttuu kuitenkin! Menee päivä, viikko, kuukausi. Miten kaikki on muuttunut? Samat ongelmat, samat tavat, samat haaveet samassa pisteessä. Mikä siinä on niin mahdotonta pysäyttää oravanpyörää ja vaihtaa suuntaa?

Ehkä olemme vaan niin heikkoja ettei meistä ole muuttamaan jo syvälle iskostuneita tapoja ja ajatuksia. Vai olisiko niin, että vanha ja tuttu on vaan niin turvallista niin miksi hypätä uuteen ja tuntemattomaan, josta emme tiedä minne se vie? Vaikka tie veisikin parempaan ja aurinkoisempaan elämään ja arkeen valitsemme silti usein sen turvallisen vanhan tien. Siitä me tiedämme minne se vie vaikka määränpää ei olisikaan se haaveilemamme. Ihminen rakastaa turvaa ja turvallisuuden tunnetta. Mutta emmekö osaa ymmärtää sitä, että pieni tuntematon matka voisi kasvattaa meissä itsessämme sitä omaa turvallisuutta, kun huomaamme pärjäävämme myös vieraammilla teillä?

Miten sitten päästä eroon vanhoista tavoista ja päähän pinttymistä? On niin helppo ajatella tilanteita valmiiksi omassa päässä; miten sitten toimisin, mitä sitten sanoisin. Mutta kun tilanne tulee eteen sitä niin helposti toimii vanhojen kaavojen mukaan ja unohtaa miettiä miten muuten voisin tässä toimia ja ajatella.

Elämänmuutosta tai muutosta ylipäätään kannattaisi alkaa rakentamaan pala palalta, edetä askel kerrallaan ja vieläpä pieni askel. Viikon kuluttua voisi pysähtyä miettimään, miten on mennyt, millaisia tilanteita on tullut vastaan ja miten niissä tuli toimittua? Missä onnistui missä taas toimi vanhoilla kaavoilla? Millaisia ne tilanteet olivat? Mitä tunteita ne herättivät ja miten tunteisiin reagoi? Miksen pystynyt etsimään vaihtoehtoista tietä? Mitä opin seuraavaan kertaan?

Kaikki on kiinni itsestä sekä elämisen ja oppimisen halusta. Halusta ottaa vastaan mitä elämä tuo eikä pelätä sitä liikaa mitä vastaan sitten tuleekaan. Just hold on life!