Ihmisillä on usein suuria ja mahtavia mielikuvia hyvinkin pienistä ja tavallisista asioista. On mielikuvia siitä, millainen parisuhteen tulisi olla, millaista elämäni tulee olemaan kunhan saan tämän ja tämän asian kuntoon, mitä minä sitten teen,miltä minä näytän ja vaikutan. Unohdetaan usein, että ei elämän raameja rakenneta tiettyyn pisteeseen ja sitten aleta itse elää. elämä on tässä ja nyt. Elämä itsessään on sen rakentamista, sortumista ja uudelleen rakentamista. Elämä on suruja, iloja, haavoja ja haaveita, ongelmia ja niiden ratkaisujen etsimistä.
Kun parisuhteessa tulee esiin ongelmia ja niitä sitten aletaan puimaan, olisi hyvä muistaa erottaa haavekuvat ja todellisuus. Helposti tulee luvattua toiselle paljon enemmän kuin mitä on mahdollisuus antaa. Samoin toinen voi nähdä lupaukset ja asiat omissa haavekehyksissään. Kuinka usein parisuhdetta puidessa mietitään tosissaan, miten asiat arjessa ja todellisuudessa toteutetaan ja seurataanko, miten kaikki etenee itse arjessa?
Haluammeko vain saada tyydytystä omille haaveillemme toisen kustannuksella? Rakastammeko usein enemmän kuvaa rakkaasta ihmisestä kuin itse rakasta ihmistä?
maanantai 23. kesäkuuta 2008
lauantai 21. kesäkuuta 2008
Yksin vai Yhdessä?
Niin sepä on ollut tämän juhannuksen teema parisuhteessa. Täytyy sanoa, että vuorokauden sisällä ihminen voi käydä läpi sellaisen tunneryöpyn; myrskystä tyyneen ja takaisin. Jossain kohti olisi varmasti ollut helppoa ja ehkä viisastakin, kuka tietää, laittaa hanskat tiskiin ja vaihtaa maisemaa.
Toinen osaa kuin osaakin yllättää, hetkellä jolloin itse sitä vähiten odottaa. Mutta nyt hieman itsekin rauhoittuneena voi huomata, että hei positiivista! Toisellakin liikkuu samoja fiiliksiä sisällä, vaikkei niistä ole ollut tietoa tai selvyyttä pitkiin aikoihin. Mutta miten käsitellä asiat ja tunteet fiksusti ja tasavertaisesti? Miten tuoda myös oma näkemys ja omat tunteet esille ilman että liiaksi syyllistää toista tai että kuulostaa siltä että puolustautuu itse kuin vaarallisempaakin hyökkääjää vastaan? Vai onko niin, että mitä läheismpi niin myös toisaalta voi olla sitäkin vaarallisempi silloin, kun pelkää tulevansa satutetuksi...
No joka tapauksessa vihdoin ja viimein asioista pystyttiin puhumaan niiden oikeilla nimillä ilman ivaa, piikittelyä tai suuttumusta. Tai no kyllähän sitä kerran taisi tulla kunnon raivoryöppy, mutta noin kokonaisuutena kuitenkin plussalla. Se ei olekaan niin helppoa tai tunnu juuri sillä hetkeltä niin hyvältä kuin oli voinut ehkä kuvitella. Tuli tunteiden kirjo; rakastaa, luovuttaa, pettynyt, toiveikas, tämä oli tässä, yritetään, antaa olla, rakastetaan.
Kun ihminen pettyy ja satuttaa itsensä tarpeeksi monta kertaa voi olla mahdotonta antaa toiselle vielä se yksi mahdollisuus osoittaa luottamuksen arvoisuus tai rakkauden määrää. Sen kanssa voi joutua painiskelemaan kovastikin. Pistänkö vielä kerran kaiken peliin? Annanko vielä satuttaa? Annanko vielä rakastaa? Kun sitten päätyy pistämään kaiken peliin jälleen ja ehkä nyt sitten sen viimeisen kerran, on yritettävä unohtaa ne petetyksi tulemisen tunteet, kaunat ja eripurat. Annettava tosissaan se mahdollisuus. Jos toinen laittaa itsensä likoon tosissaan ja yrittää päästä asioissa eteenpäin, niin kai olisi väärin viedä se mahdollisuus jos kuitenkin rakkautta on. Ja muistaa siinä sivussa nähdä itsensäkin toisen silmin. Parisuhteessa on kaksi puolta.
Aika näyttää mihin kaikki lopulta johtaa.
Toinen osaa kuin osaakin yllättää, hetkellä jolloin itse sitä vähiten odottaa. Mutta nyt hieman itsekin rauhoittuneena voi huomata, että hei positiivista! Toisellakin liikkuu samoja fiiliksiä sisällä, vaikkei niistä ole ollut tietoa tai selvyyttä pitkiin aikoihin. Mutta miten käsitellä asiat ja tunteet fiksusti ja tasavertaisesti? Miten tuoda myös oma näkemys ja omat tunteet esille ilman että liiaksi syyllistää toista tai että kuulostaa siltä että puolustautuu itse kuin vaarallisempaakin hyökkääjää vastaan? Vai onko niin, että mitä läheismpi niin myös toisaalta voi olla sitäkin vaarallisempi silloin, kun pelkää tulevansa satutetuksi...
No joka tapauksessa vihdoin ja viimein asioista pystyttiin puhumaan niiden oikeilla nimillä ilman ivaa, piikittelyä tai suuttumusta. Tai no kyllähän sitä kerran taisi tulla kunnon raivoryöppy, mutta noin kokonaisuutena kuitenkin plussalla. Se ei olekaan niin helppoa tai tunnu juuri sillä hetkeltä niin hyvältä kuin oli voinut ehkä kuvitella. Tuli tunteiden kirjo; rakastaa, luovuttaa, pettynyt, toiveikas, tämä oli tässä, yritetään, antaa olla, rakastetaan.
Kun ihminen pettyy ja satuttaa itsensä tarpeeksi monta kertaa voi olla mahdotonta antaa toiselle vielä se yksi mahdollisuus osoittaa luottamuksen arvoisuus tai rakkauden määrää. Sen kanssa voi joutua painiskelemaan kovastikin. Pistänkö vielä kerran kaiken peliin? Annanko vielä satuttaa? Annanko vielä rakastaa? Kun sitten päätyy pistämään kaiken peliin jälleen ja ehkä nyt sitten sen viimeisen kerran, on yritettävä unohtaa ne petetyksi tulemisen tunteet, kaunat ja eripurat. Annettava tosissaan se mahdollisuus. Jos toinen laittaa itsensä likoon tosissaan ja yrittää päästä asioissa eteenpäin, niin kai olisi väärin viedä se mahdollisuus jos kuitenkin rakkautta on. Ja muistaa siinä sivussa nähdä itsensäkin toisen silmin. Parisuhteessa on kaksi puolta.
Aika näyttää mihin kaikki lopulta johtaa.
torstai 19. kesäkuuta 2008
Rakkaus voittaa aina?
Avioerojen lukumäärät kauhistuttavat monia samoin nuorten käsitys parisuhteesta.
Kumpi sitten on parempi vanha malli, jossa yhdessä pysytään hautaan asti no matter what vai se että osataan ajatella myös itseä ja onnellisuutta ja hakea kumppani, jonka kanssa elämä on vähintääkin hyvää?
Mutta milloin tietää koska kannattaa pistää piste suhteelle ja milloin vielä yrittää? Sehän on faktaa että ongelmia tulee kaikissa suhteissa, mutta milloin ongelmat ovat ylitsepääsemättömiä? Vai onko oikeasti sellaisia ongelmia? Onko kyse sittenkin vain ihmisen omasta pienuudesta?
Jos ajattelen omaa parisuhdettani niin helppoa ei todellakaan ole ollut. Olen ajatellut monesti, että onko tämä sen arvoista. Mutta nyt kun katsoo taakse tuntuu, että kaikki on kasvattaneet itseäni sekä kumppaniani ja meitä yhdessä. Mutta onko nyt tai tulevaisuudessa sama? Voinko ajatella myöhemmin, että hei tämä kannatti käydä läpi? Vai olisko joku toinen tarkoitettu enemmän minulle tai kumppanilleni? Parempaa ei varmasti löydy yhtä hyvää ehkä. Kyllä itselläni on aikomus katsoa loppuun asti tämä, mutta entä joku joka ei tiedä katsoako vai ei? Milloin kannattaa ottaa riski suuntaan tai toiseen?
Ennen olisin varmasti mennyt helpompaa tietä ja lähtenyt jo toiselle niitylle. Nyt olen ehkä itsekin kasvanut ja saanut nähdä läheltä, miten vaikeastakin voi selvitä ja rakentaa aina vain parempaa ja vahvempaa. Olen huomannut oli sitten nuori, keski-ikäinen tai vanha niin ongelmat seuraavat, mutta niiden käsittelemiseen on monia tapoja; toiset parempia kuin toiset.
Rakkaus voittaa aina? Entä jos rakastaa ja rakastaa mutta kemiat ei kohtaa?
Kumpi sitten on parempi vanha malli, jossa yhdessä pysytään hautaan asti no matter what vai se että osataan ajatella myös itseä ja onnellisuutta ja hakea kumppani, jonka kanssa elämä on vähintääkin hyvää?
Mutta milloin tietää koska kannattaa pistää piste suhteelle ja milloin vielä yrittää? Sehän on faktaa että ongelmia tulee kaikissa suhteissa, mutta milloin ongelmat ovat ylitsepääsemättömiä? Vai onko oikeasti sellaisia ongelmia? Onko kyse sittenkin vain ihmisen omasta pienuudesta?
Jos ajattelen omaa parisuhdettani niin helppoa ei todellakaan ole ollut. Olen ajatellut monesti, että onko tämä sen arvoista. Mutta nyt kun katsoo taakse tuntuu, että kaikki on kasvattaneet itseäni sekä kumppaniani ja meitä yhdessä. Mutta onko nyt tai tulevaisuudessa sama? Voinko ajatella myöhemmin, että hei tämä kannatti käydä läpi? Vai olisko joku toinen tarkoitettu enemmän minulle tai kumppanilleni? Parempaa ei varmasti löydy yhtä hyvää ehkä. Kyllä itselläni on aikomus katsoa loppuun asti tämä, mutta entä joku joka ei tiedä katsoako vai ei? Milloin kannattaa ottaa riski suuntaan tai toiseen?
Ennen olisin varmasti mennyt helpompaa tietä ja lähtenyt jo toiselle niitylle. Nyt olen ehkä itsekin kasvanut ja saanut nähdä läheltä, miten vaikeastakin voi selvitä ja rakentaa aina vain parempaa ja vahvempaa. Olen huomannut oli sitten nuori, keski-ikäinen tai vanha niin ongelmat seuraavat, mutta niiden käsittelemiseen on monia tapoja; toiset parempia kuin toiset.
Rakkaus voittaa aina? Entä jos rakastaa ja rakastaa mutta kemiat ei kohtaa?
keskiviikko 18. kesäkuuta 2008
Tässähän ollaan ja näillä mennään
Niin se vain on, että elämässä ollaan juuri siinä kohdassa ja käyttettävinä on vain ja juuri sen hetkiset asiat ja välineet. Niillä vain on selvittävä eteenpäin. Ainahan sitä tietenkin voi eteenpäin mennessään löytää uusia apuja ja keinoja. Silti ihmiset usein, minä mukaanlukien,elävät jo tulevaisuudessa ja ajattelevat että sitten kun... Niin mitä sitten kun...?
Olisi aika opetella elämään tässä hetkessä ja miettiä miten saavuttaa ne tärkeät ja haaveilemansa asiat. En tarkoita että haaveilu olisi pahasta, ei tietenkään, mutta pitäisi myös välillä käyttää voimavaroja haaveiden toteuttamiseen ja itse elämiseen.
Olisi aika opetella elämään tässä hetkessä ja miettiä miten saavuttaa ne tärkeät ja haaveilemansa asiat. En tarkoita että haaveilu olisi pahasta, ei tietenkään, mutta pitäisi myös välillä käyttää voimavaroja haaveiden toteuttamiseen ja itse elämiseen.
Olen 25-vuotias nainen, jolle on jo nuoresta asti ollut tärkeää ilmaista itseään ja ajatuksiaan teksteihin ja näin puhdistaa mieltä ja päätä silloin kun tuntuu, että pää koppa käy liikakierroksilla tai että pään sietotila ylittyy. Tällä hetkellä elän avoliitossa saman miehen kanssa, johon tutustuin jo lukiovuosina. Parisuhteemme ja elämämme on ollut täynnä erilaisia elämän palikoita, joita nyt yritämme järjestellä uudelleen. Sitä millaiseksi kuvioksi ne muodostuvat, ei kukaan tiedä. Aika näyttää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)