Päästetään toisemme menemään ja ehkä tyrkätään vähän vauhtia

Kun on toisen ihmisen kanssa yhdessä monta vuotta, voi olla vaikea hahmottaa sitä rajaa, jonka ylittämisen jälkeen olisi kummallekin parempi,jos laskisi itsensä ja toisen menemään. Sitä pitää ehkä liikaakin kiinni toisesta ja samalla siitä turvallisuuden tunteesta, johon on toisen kanssa tottunut. Toisesta irtautuminen ja omille teille lähtö voi usein olla pelottavaa, vierasta epätodellista monen vuoden yhdesä olon jälkeen.

Mutta edelleen, missä se raja sitten kulkee? Jos tuntuu siltä, että riidat ja ongelmat kulkevat koko jan samaa rataa ja riitoja on koko ajan vain turhemmista asioista niin tarkoittaako se sitä, että on aika luovuttaa? Entä jos kyse onkin vain kahden ihmisen kasvamisesta yhdessä ja yhtä aikaa? Ei varmasti ole helppoa kasvaa aikuiseksi tai ihmisenä toisen kanssa yhtä aikaa. Mutta onko vaiva kuitenkin sen arvoinen? Palkitaanko uurastus jossain vaiheessa vai kuinka uurastusta parisuhde saa sitten olla?

Yleisesti ottaen nainen varmasti sietää kauemmin ja enemmän kuin miehet tai sitten he vain käsittävät asioita eri tavalla. Kun ollaan tarpeeksi siedetty ja kamppailtu niin voi olla todella vaikeaa saada suhde sille tasolle, jossa se on joskus ollut. On vaikeaa saada takaisin se luottamus, kunnioitus, pyyteetön rakkaus, himo...jota suhde joskus piti sisällään. On edettävä pienin askelin ja siltikin tulee usein tilanteita, joissa olisi helpompaa palata tuttuihin kaavoihin ja joissa vanhat kaavat tulevat itsestään esiin ja jolloin meri on huuhtonut pienten askelten jäljet takaisin kuohuihinsa. Kuinka monta kertaa tai kauan kannattaa yrittää vai onko mahdotonta saada pienistä askelista niin pitkää janaa, että sitä pystyisi seuraamaan loputtomiin ilman, että aallot huuhtovat jäljet yrityksistä meren uumeniin?

Entä jos tämä olisikin se elämämme rakkaus, mutta emme vain huomaa sitä juuri nyt? Tai entä jos uskottelemme tämän olevan se ja päästämme todellisen elämämme rakkauden livahtamaan karkuun?

Kaikki heti nyt ja mulle...

Rakastaako ihminen toista ihmistä vai asioita joita voi kokea tai saavuttaa tuon toisen ihmisen kanssa? Onko asia joko tai vai sulautuneena yhdessä? Milloin ollaan väärällä tiellä rakkaudessa?

Ihminen asettaa kumppanilleen tietynlaisia kriteerejä, joiden perusteella kumppania ehkä valitaan. Mutta missä menee ihmisen ja omien unelmien tavoittelemisen raja? Jos ihminen on todella rakastettava, mutta laiska ja päämäärätiedoton ja samalla on aivan samanlainen ihminen varustettu ahkeruudella ja päämäärätietoisuudella niin mikä on SE, joka johtaa meidät todennäköisemmin valitseman jälkimmäisen vaihtoedon?

Olisiko niin, että parisuhde seuraa muun yhteiskunnan kehitystä, jossa ykköspaikasta taistelevat menestys, voitto, vahvuus, raha, parempana oleminen, hienot kulissit... Tärkeää tänä päivänä on se, miltä minä vaikutan suhteessa muihin, olenhan vähintääkin yhtä hyvä ja yhtä bling bling. Rakkaus jää turhan usein menestymisen tavoittelun jalkoihin. Kun nykyajan ihminen istuu yksinäisenä keinutuolissa 80-vuotiaana, mitä hänen päässään mahtaakaan liikkua? Kuinka paljon raha ja menestys silloin painaa, kun katsoo naapuripihalle, jossa mummo ja pappa nauttii tervehenkisten lastenlastensa riennoista samalla kun itse riutuu yksinäisenä rahakasassaan?

Miksi meidän on niin vaikeaa hyväksyä kumppania sellaisena kuin hän on? Miksi meitä ajaa tarve muuttaa toista enemmän itsemmelaiseksi? Välillä voisi pysähtyä miettimään, mikä minussa itsessä on vikana, kun en pysty olemaan onnellinen ja tasapainoinen hienon kumppanin rinnalla? Vai onko asia niin, että sitä onkin rakastanut niitä asioita kumppania enemmän? Jos niin Miksi?

Uudelleen ja uudelleen...ja vielä kerran

Ihmiset haluavat muuttaa itseään ja toisiaan. Useimmiten kuitenkin halu jää vain haluksi ja konkreettiset teot unohtuvat. Miksi? Mikä siinä on niin vaikeaa ottaa se ensimmäinen askel, toinen ja vielä kolmaskin? Jos oikeasti haluamme muuttaa itseämme tai elämäämme, niin miksi vain puhumme muttemme tee mitään enempää?

Ihminen päättää ottaa uuden suunnan elämässään. Jes, hienoa nyt kaikki muuttuu ja elämä muuttuu kauniimmaksi, paremmaksi tai mitä lienee, mutta muuttuu kuitenkin! Menee päivä, viikko, kuukausi. Miten kaikki on muuttunut? Samat ongelmat, samat tavat, samat haaveet samassa pisteessä. Mikä siinä on niin mahdotonta pysäyttää oravanpyörää ja vaihtaa suuntaa?

Ehkä olemme vaan niin heikkoja ettei meistä ole muuttamaan jo syvälle iskostuneita tapoja ja ajatuksia. Vai olisiko niin, että vanha ja tuttu on vaan niin turvallista niin miksi hypätä uuteen ja tuntemattomaan, josta emme tiedä minne se vie? Vaikka tie veisikin parempaan ja aurinkoisempaan elämään ja arkeen valitsemme silti usein sen turvallisen vanhan tien. Siitä me tiedämme minne se vie vaikka määränpää ei olisikaan se haaveilemamme. Ihminen rakastaa turvaa ja turvallisuuden tunnetta. Mutta emmekö osaa ymmärtää sitä, että pieni tuntematon matka voisi kasvattaa meissä itsessämme sitä omaa turvallisuutta, kun huomaamme pärjäävämme myös vieraammilla teillä?

Miten sitten päästä eroon vanhoista tavoista ja päähän pinttymistä? On niin helppo ajatella tilanteita valmiiksi omassa päässä; miten sitten toimisin, mitä sitten sanoisin. Mutta kun tilanne tulee eteen sitä niin helposti toimii vanhojen kaavojen mukaan ja unohtaa miettiä miten muuten voisin tässä toimia ja ajatella.

Elämänmuutosta tai muutosta ylipäätään kannattaisi alkaa rakentamaan pala palalta, edetä askel kerrallaan ja vieläpä pieni askel. Viikon kuluttua voisi pysähtyä miettimään, miten on mennyt, millaisia tilanteita on tullut vastaan ja miten niissä tuli toimittua? Missä onnistui missä taas toimi vanhoilla kaavoilla? Millaisia ne tilanteet olivat? Mitä tunteita ne herättivät ja miten tunteisiin reagoi? Miksen pystynyt etsimään vaihtoehtoista tietä? Mitä opin seuraavaan kertaan?

Kaikki on kiinni itsestä sekä elämisen ja oppimisen halusta. Halusta ottaa vastaan mitä elämä tuo eikä pelätä sitä liikaa mitä vastaan sitten tuleekaan. Just hold on life!

Aurinkoa, sadetta, pilvilinnoja...

Ihmisillä on usein suuria ja mahtavia mielikuvia hyvinkin pienistä ja tavallisista asioista. On mielikuvia siitä, millainen parisuhteen tulisi olla, millaista elämäni tulee olemaan kunhan saan tämän ja tämän asian kuntoon, mitä minä sitten teen,miltä minä näytän ja vaikutan. Unohdetaan usein, että ei elämän raameja rakenneta tiettyyn pisteeseen ja sitten aleta itse elää. elämä on tässä ja nyt. Elämä itsessään on sen rakentamista, sortumista ja uudelleen rakentamista. Elämä on suruja, iloja, haavoja ja haaveita, ongelmia ja niiden ratkaisujen etsimistä.

Kun parisuhteessa tulee esiin ongelmia ja niitä sitten aletaan puimaan, olisi hyvä muistaa erottaa haavekuvat ja todellisuus. Helposti tulee luvattua toiselle paljon enemmän kuin mitä on mahdollisuus antaa. Samoin toinen voi nähdä lupaukset ja asiat omissa haavekehyksissään. Kuinka usein parisuhdetta puidessa mietitään tosissaan, miten asiat arjessa ja todellisuudessa toteutetaan ja seurataanko, miten kaikki etenee itse arjessa?

Haluammeko vain saada tyydytystä omille haaveillemme toisen kustannuksella? Rakastammeko usein enemmän kuvaa rakkaasta ihmisestä kuin itse rakasta ihmistä?

Yksin vai Yhdessä?

Niin sepä on ollut tämän juhannuksen teema parisuhteessa. Täytyy sanoa, että vuorokauden sisällä ihminen voi käydä läpi sellaisen tunneryöpyn; myrskystä tyyneen ja takaisin. Jossain kohti olisi varmasti ollut helppoa ja ehkä viisastakin, kuka tietää, laittaa hanskat tiskiin ja vaihtaa maisemaa.

Toinen osaa kuin osaakin yllättää, hetkellä jolloin itse sitä vähiten odottaa. Mutta nyt hieman itsekin rauhoittuneena voi huomata, että hei positiivista! Toisellakin liikkuu samoja fiiliksiä sisällä, vaikkei niistä ole ollut tietoa tai selvyyttä pitkiin aikoihin. Mutta miten käsitellä asiat ja tunteet fiksusti ja tasavertaisesti? Miten tuoda myös oma näkemys ja omat tunteet esille ilman että liiaksi syyllistää toista tai että kuulostaa siltä että puolustautuu itse kuin vaarallisempaakin hyökkääjää vastaan? Vai onko niin, että mitä läheismpi niin myös toisaalta voi olla sitäkin vaarallisempi silloin, kun pelkää tulevansa satutetuksi...

No joka tapauksessa vihdoin ja viimein asioista pystyttiin puhumaan niiden oikeilla nimillä ilman ivaa, piikittelyä tai suuttumusta. Tai no kyllähän sitä kerran taisi tulla kunnon raivoryöppy, mutta noin kokonaisuutena kuitenkin plussalla. Se ei olekaan niin helppoa tai tunnu juuri sillä hetkeltä niin hyvältä kuin oli voinut ehkä kuvitella. Tuli tunteiden kirjo; rakastaa, luovuttaa, pettynyt, toiveikas, tämä oli tässä, yritetään, antaa olla, rakastetaan.

Kun ihminen pettyy ja satuttaa itsensä tarpeeksi monta kertaa voi olla mahdotonta antaa toiselle vielä se yksi mahdollisuus osoittaa luottamuksen arvoisuus tai rakkauden määrää. Sen kanssa voi joutua painiskelemaan kovastikin. Pistänkö vielä kerran kaiken peliin? Annanko vielä satuttaa? Annanko vielä rakastaa? Kun sitten päätyy pistämään kaiken peliin jälleen ja ehkä nyt sitten sen viimeisen kerran, on yritettävä unohtaa ne petetyksi tulemisen tunteet, kaunat ja eripurat. Annettava tosissaan se mahdollisuus. Jos toinen laittaa itsensä likoon tosissaan ja yrittää päästä asioissa eteenpäin, niin kai olisi väärin viedä se mahdollisuus jos kuitenkin rakkautta on. Ja muistaa siinä sivussa nähdä itsensäkin toisen silmin. Parisuhteessa on kaksi puolta.

Aika näyttää mihin kaikki lopulta johtaa.

Rakkaus voittaa aina?

Avioerojen lukumäärät kauhistuttavat monia samoin nuorten käsitys parisuhteesta.
Kumpi sitten on parempi vanha malli, jossa yhdessä pysytään hautaan asti no matter what vai se että osataan ajatella myös itseä ja onnellisuutta ja hakea kumppani, jonka kanssa elämä on vähintääkin hyvää?

Mutta milloin tietää koska kannattaa pistää piste suhteelle ja milloin vielä yrittää? Sehän on faktaa että ongelmia tulee kaikissa suhteissa, mutta milloin ongelmat ovat ylitsepääsemättömiä? Vai onko oikeasti sellaisia ongelmia? Onko kyse sittenkin vain ihmisen omasta pienuudesta?

Jos ajattelen omaa parisuhdettani niin helppoa ei todellakaan ole ollut. Olen ajatellut monesti, että onko tämä sen arvoista. Mutta nyt kun katsoo taakse tuntuu, että kaikki on kasvattaneet itseäni sekä kumppaniani ja meitä yhdessä. Mutta onko nyt tai tulevaisuudessa sama? Voinko ajatella myöhemmin, että hei tämä kannatti käydä läpi? Vai olisko joku toinen tarkoitettu enemmän minulle tai kumppanilleni? Parempaa ei varmasti löydy yhtä hyvää ehkä. Kyllä itselläni on aikomus katsoa loppuun asti tämä, mutta entä joku joka ei tiedä katsoako vai ei? Milloin kannattaa ottaa riski suuntaan tai toiseen?

Ennen olisin varmasti mennyt helpompaa tietä ja lähtenyt jo toiselle niitylle. Nyt olen ehkä itsekin kasvanut ja saanut nähdä läheltä, miten vaikeastakin voi selvitä ja rakentaa aina vain parempaa ja vahvempaa. Olen huomannut oli sitten nuori, keski-ikäinen tai vanha niin ongelmat seuraavat, mutta niiden käsittelemiseen on monia tapoja; toiset parempia kuin toiset.

Rakkaus voittaa aina? Entä jos rakastaa ja rakastaa mutta kemiat ei kohtaa?

Tässähän ollaan ja näillä mennään

Niin se vain on, että elämässä ollaan juuri siinä kohdassa ja käyttettävinä on vain ja juuri sen hetkiset asiat ja välineet. Niillä vain on selvittävä eteenpäin. Ainahan sitä tietenkin voi eteenpäin mennessään löytää uusia apuja ja keinoja. Silti ihmiset usein, minä mukaanlukien,elävät jo tulevaisuudessa ja ajattelevat että sitten kun... Niin mitä sitten kun...?
Olisi aika opetella elämään tässä hetkessä ja miettiä miten saavuttaa ne tärkeät ja haaveilemansa asiat. En tarkoita että haaveilu olisi pahasta, ei tietenkään, mutta pitäisi myös välillä käyttää voimavaroja haaveiden toteuttamiseen ja itse elämiseen.

Olen 25-vuotias nainen, jolle on jo nuoresta asti ollut tärkeää ilmaista itseään ja ajatuksiaan teksteihin ja näin puhdistaa mieltä ja päätä silloin kun tuntuu, että pää koppa käy liikakierroksilla tai että pään sietotila ylittyy. Tällä hetkellä elän avoliitossa saman miehen kanssa, johon tutustuin jo lukiovuosina. Parisuhteemme ja elämämme on ollut täynnä erilaisia elämän palikoita, joita nyt yritämme järjestellä uudelleen. Sitä millaiseksi kuvioksi ne muodostuvat, ei kukaan tiedä. Aika näyttää.